Olen viimeisen puolen vuoden aikana pohtinut aktiivisesti opiskelemista ja erityisesti yliopistoon menemistä uuden tutkinnon perässä. Olen miettinyt asiaa jokaiselta mahdolliselta kannalta, ja lopulta päädyin nyt vuoden vaihteessa siihen, että en menetä mitään, vaikka lähden jo nyt kevään hauissa kokeilemaan onneani.
Aion opiskella vain jonkin verran (ajanpuutteen vuoksi) pääsykokeisiin tänä keväänä. Jos ei nyt vielä tärppää, niin annan itselleni armoa vielä vuoden 2022 pääsykokeisiin, joihin aion lukea niin paljon kuin pystyn. Jos silläkään ei paikka aukea niin tämä haave täytyy unohtaa tai ainakin jollain tavalla muuttaa. Otin kyllä tällekin vuodelle vuosilomaa reilun viikon ennen pääsykoetta, jotta voin siihen valmistautua, eli en nyt ihan kokonaan heitä hanskoja tiskiin tämänkään vuoden osalta.
Opiskeluiden aloitus on kutkuttavan jännittävä ajatus. Ala jota lähtisin opiskelemaan on lukiosta asti ollut ns. haaveena, mutta en jostain syystä ajatellut silloin, että minusta olisi kyseiseen ammattiin tai edes opiskelemaan yliopistossa. Opiskelussa kiinnostaa itseni kehittäminen, uuden ammatin saaminen ja taloudellisessa mielessä palkkatulojen nousu. Työ on luonteeltaan myös hyvin erilaista nykyisen työni kanssa, ja se toisi monta miellyttävää muutosta työntekoon. Mutta todellisuus toki tulee vastaan sitten kun kyseistä työtä pääsee harjoittamaan. Nykyisessä työssäni on myös paljon hyvää ja viihdyn siellä hyvin. En ole vaihtamassa työpaikkaa jos opiskelupaikka ei aukea. Oikeastaan toivon, että jään nykyisen työpaikkani palvelukseen ja tekisin siellä keikkaa lukukaudella ja erityisesti kaikki loma-ajat.
Mutta. Opiskeluiden aloittaminen aikuisena ja tässä elämäntilanteessa toisi mukanaan omat huolensa ja järjestelynsä. Ensinnäkin, en asu yliopistokaupungissa. Enkä voi edes tietää minkä kaupungin yliopistoon pääsisin opiskelemaan, jos pääsen. Jos pääsen minua lähimpään yliopistoon (jossa kyseinen laitos on), olisi matkat omasta kodista kohtuuttomat päivittäiseen matkaamiseen. Varsinkin kun minulla on koira, joka ei voi odottaa 1,5-2h matkoja aamuin illoin yksin kotona, enkä minäkään siihen lähtisi. Eikä minulla olisi varaakaan matkustaa tuollaista matkaa omalla autolla tai julkisilla (jos sellaisia sattuisi edes kätevästi menemään) päivittäin yliopistolle. Ja jos en pääse lähimpään, eli ensimäiseen valintaani, ei kotoa kulkeminen oli mitenkään mahdollista, kun matkat nousevat jo moneen sataan kilometriin.
Toisaalta, jos opiskelu olisi vaikka 50% itsenäistä, niin silloin voisi olla mahdollista käydä nykyisestä kodista opiskelemassa. Mutta näitä asioita ei voi ennakoida. Ensimmäinen järjestelyasia olisikin a) löytää koiraystävällinen ja mahdollisimman edullinen vuokrakämppä opiskelukaupungista ja b) päättää miten nykyisen omistusasuntoni käy. Löydänkö vuokralle luotettavaa ja hyvää ihmistä vai joudunko kahden asunon loukkoon niin, että joudun lopulta myymään asuntoni.
Opiskelu kestää kuitenkin 4-5 vuoteen kandi+maisteri vaiheen saadakseni. Kyseessä on sen verran pitkä aika, että en mitenkään kykenisi maksamaan kahta asuntoa samaan aikaan, vaikka kuinka haluaisinkin muuttaa takaisin omaan kotiin opiskeluiden jälkeen. Siitä päästää seuraavaan asiaan, eli talous.
Opiskelijana tulot vähenevät huomattavasti. Menot eivät niinkään. Olen näillä näkymin oikeutettu aikuiskoulutustukeen, mikä tietenkin on uskomattoman hieno juttu, eikä talousasiat sen takia hirveästi huoleta arjen tasolla. Muuta kuin toki sen suhteen, että saanko kämppäni vuokralle tai ehkä jopa myytyä minkälaisessa ajassa. Mutta, huolenaiheena on pidemmällä jaksolla se, miten käy kaikille taloustavoitteille ja suunnitelmille, jotka jäisivät viideksi vuodeksi lähes paussille. Opiskeluaikana sijoitukset tai muut suunnitelmat edistyisivät ihan vain pikkuriikkisen. Tulot opintojen jälkeen nousisivat, mikä lopulta korjaa tilanteen, mutta viisi vuotta silti on pitkä aika.
Ja entäs jos en lopulta viihdy/pysty/tykkää opiskella? Luovuttaminen olisi aivan kamalaa. En kyllä näe itseäni tilanteessa, jossa luovuttaisin, tai että en edes haluaisi jatkaa kyseisen alan opiskeluja. Joten tämä on enemmänkin tällaista pelkopuhetta, tunnistan sen kyllä. Mutta on tullut muutaman kerran mieleen, kuinka hirveää olisi lähteä intopinkeänä opiskelemaan ja huomata parin vuoden kuluttua että on palannut häntä koipien välissä takaisin lähtöpisteeseen ilman onnistumista.
Viimeinen huoli on kulutettu aika. Viisi vuotta on pitkä aika tietyssä mielessä elämässä. Olen nyt 28, eli jos pääsisin esim. syksyllä 2022 opiskelemaan, olisin valmistuessani 35 vuotias. Ei siis mielestä liian vanha ammatinharjoittamisen mielessä, sillä työaikaa tuolloin on vielä reilusti jäljellä. Mutta toisaalta seuraavat viisi vuotta on aika oleelliset esim. perheen perustamisen suhteen. Toisaalta ajatus on itselleni edelleen kovin etäinen, mutta en olisi ensimmäinen joka kolmekymppisenä lähtee aktiivisesti etsimään kumppania vauvankiilto silmissä :D Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että nuo seuraavat viisi vuotta kuluvat joka tapauksessa, olin sitten töissä tai opiskelemassa.
Päädyin kaikista näistä huolista huolimatta siihen, että yrittänyttä ei laiteta. En halua viiden vuoden päästä herätä siihen, että nykyinen ala ja työ ei nappaa. En halua miettiä kun olen 35 vuotta, että vieläkö kehtaisi tai viitsisi lähteä opiskelemaan unelma-alaa. Ei, haluan tehdä sen nyt mitä voin niin ei tarvitse sitten jossitella.
Toukokuun pääsykoetta odotellessa!
-Neiti Nuukailija
